SDP

Suomen Työväenpuolue syntyi vuonna 1899, aikana, jolloin työläisten olot todella kaipasivat kohennusta. Alkuaikojen kuumia aiheita olivat kahdeksantuntinen työpäivä ja torpparikysymys. Torppareiden, eli vuokraviljelijöiden, etujen kohentamisesta syntynyttä ristiriitaa pidetään jopa yhtenä sisällissodan syttymisen syynä.

Työväenpuolue otti itselleen hienomman nimen ja ylevämmän ohjelman jo vuonna 1903 Forssan puoluekokouksessa. Suomen Sosialidemokraattinen Puolue syleilee kaikkia, ei vain työläisiä. Yhteiskunnassa vallitseva vapaus, tasa-arvo ja epäitsekkyys ovat demareiden ohjenuoria, teoriassa.

Ylevien aatteiden demareilla oli loistavan alun jälkeen heti käsissään yksi suuri ongelma. Parantaessaan vähäosaisten asemaa se nosti keskiluokan elintasoa niin, etteivät nämä enää tunteneet kuuluvansa työväenluokkaan. Kun paperikonetta nojatuolista käsin vahtaava duunari voi sijoittaa bonuksensa pörssiin ja mersuun, hän alkaa tuntea ruiskukan tuoksun sieraimissaan.
Onnistunut demaripolitiikka näkyy pitkässä juoksussa puolueen alentuneena kannatuksena. Bemarin omistaja on hyvin harvoin demari, ellei kyseessä ole puolueen johtopaikoilla viihtyvä puoluejyrä.

Yhteiskunnan, tai ylipäätään minkään muutoksen havainnoiminen ei ole demareiden vahvuus. Kun tehtaan työntekijät ovat joko erikoistuneet kovapalkkaisiksi ammattilaisiksi tai lähetetty kilometritehtaalle, ei demarijohto oikein tiedä, ketä pitäisi edustaa. Vähäosaiset duunarit ovat kadonneet sieltä, mihin puolueen harittava katse yhä kohdistuu.

Myös puolueen johtoportaan katu-uskottavuus herättää lähinnä hilpeyttä. Aamuyöstä rekka-auton rattiin kapuavan asuntovelkaisen ammattikuskin on vaikea uskoa, kuinka demaripoliitikko, jonka isä on ollut Suomen Pankin pääjohtaja, pääministeri ja suurlähettiläs, osaisi kuvitella millaista on tehdä oikeaa työtä. Kun puolueen johtoportaaseen kuuluu joukko henkilöitä, jotka eivät tiedä miltä nälkä ja lapionkahva tuntuvat, on työväen edustamisesta puhuminen lähinnä mustaa huumoria.

Mutta ei hätää. Demarit halusivat uudistua ja suorittivat kesällä puolueen johdossa nuorennusleikkauksen. Puolueohjelmaan kirjattu yhteisen edun asettaminen itsekkyyden edelle toteutui hienosti puheenjohtajavaalissa, jossa virkeä 62-vuotias ehdokas halusi asettua nuorennusleikkauksen keulahahmoksi. Ehkä tähän paradoksiin sisältyy jotakin demarihuumoria, jota en kykene ymmärtämään?

Juha-Pekka Koskinen
kirjailija, vaaliveteraani

Onnistunut
demaripolitiikka näkyy pitkässä juoksussa puolueen alentuneena kannatuksena. Bemarin omistaja on hyvin harvoin demari, ellei kyseessä ole johtopaikoilla viihtyvä puoluejyrä.

Politiikan paradokseja:

4.10. Kokoomus
8.10. Vasemmistoliitto
11.10. Vihreät
15.10. Kristillisdemokraatit